Kuvittele, että sinulla on kohtuullinen määrä rahaa, jonka olet ansainnut rehkimällä töissä. Olet tehnyt pitkää päivää vuosikaudet, mahdollisesti ensin kouluttautunut ja käynyt opiskelun ohella hanttihommissa, mutta lopulta uurastuksesi on palkittu ja olet päässyt asemaan, jossa tulosi ovat kohtalaisen hyvät.

Eräs tuntemasi henkilö, kutsutaan häntä nyt vaikka Veltoksi, ei ole uurastanut samalla tavalla. Veltto on panostanut muihin, tärkeämmäksi kokemiinsa asioihin, kuten vaikka kehitysmaatutkimukseen, teologiaan tai punk-rockin soittamiseen. Veltto ei ansaitse itse rahaa kovinkaan paljon ja ajoittain Veltto on jopa puilla paljailla.

Eräänä päivänä Veltto ilmaantuu ovellesi. Häneltä on rahat kokonaan loppu, mutta ruokaa pitäisi saada. Ajattelet, että näinhän asia on ja annat Veltolle parinkympin setelin ruokaostoksia varten. Tunnet tehneesi hyvän työn ja auttaneesi kaveria hädässä.

Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen Velton mielestä. Veltto tuijottaa hetken goottilaisella arkkitehtuurilla koristeltua sinertävää paperilappusta ja alkaa syytää kirouksia suuntaasi: “Riistäjä! Kitupiikki! Kapitalistisika!” ja vaatii kovaan ääneen lisää. Mielessäsi käy, että ehkäpä tosiaan olisit voinut antaa Veltolle vähän enemmän, ja annat toisen samanlaisen setelin. Tämäkään ei tyydytä Velttoa. Veltto haluaa lisää, koska sinulla on yhä enemmän kuin hänellä. Velton mielestä oikeus toteutuisi aikaisintaan siinä vaiheessa, kun sinulla ja Veltolla on rahaa yhtä paljon.

Lopulta onnistut antamaan Veltolle sen verran rahaa, että tämä tyytyy jättämään sinut tältä erää rauhaan.

Seuraavalla viikolla Veltto kuitenkin palaa ovellesi. Veltto on tuonut mukanaan kaverinsa, joka on yhtä varaton kuin Veltto. Jälleen Veltto pyytää sinulta rahaa, mutta tällä kertaa hän pyytää sitä myös kaverilleen. Raivottuaan aikansa Veltto suostuu poistumaan oveltasi, mutta vasta kun on saanut sekä itselleen että kaverilleen vähintään saman verran rahaa, kuin edellisellä viikolla. Heti oven sulkeuduttua Veltto ryhtyy kehumaan kaverilleen, kuinka solidaarinen ja hyvä tyyppi itse onkaan, hommassihan hän ystävälleen hyvän nipun rahaa jolla pärjäilee ainakin muutaman päivän verran. Sinut hän haukkuu itaraksi riistäjäpaskiaiseksi, kun et välittömästi ymmärtänyt, että kyllähän puutteessa olevalle pitää antaa.

Tekeekö sinun mieli antaa Veltolle vielä rahaa tämän haukuttua sinut itaraksi, koska annat liian vähän? Tekeekö sinun mieli antaa Velton kaverille rahaa Velton kerätessä kaiken kunnian? Oletko sinä mielestäsi itara? Onko Veltto moraalisesti oikeassa?

Velton retoriikka ja argumentit ovat vasemmiston retoriikkaa ja argumentteja. Miksi vasemmisto on “hyvä tyyppi”, mutta oikeisto se “riistäjäsika?” Kuka todellisuudessa maksaa vasemmiston hyvyyden?

Mainokset

Yksi Ylen päivän uutisista koskee Suomen, Ruotsin ja Norjan yhä läheisempää puolustusyhteistyötä. Yhteistyötä tiivistetään kaikilla aloilla, mutta painopiste näkyisi ainakin vielä olevan ilma- ja merivalvonnan kaltaisissa helposti yhdistettävissä toiminnan muodoissa, sekä logistisen tarkoituksenmukaisuuden ja tehokkuuden kasvattamisessa yhteisiä ilmakuljetuksia ja harjoitusalueita käyttämällä.

Noin periaatteessa pidän kehityksen suuntaa suotavana ja hyvänä, mutta mieleen ei voi olla nousematta ajatus siitä, kuinka ruotsalaiset soveltavat jälleen vuosisataista menestysreseptiään, Itämaan valjastamista valtakunnan turvapuskurivyöhykkeeksi. Sotatilassa Ruotsi kykenee nykyisellään mobilisoimaan noin 60 000 miestä, ja määrää on tarkoitus tästäkin laskea. Näistäkin leijonanosan muodostavat kodinturvajoukot, eli käytännössä vapaaehtoinen maanpuolustus. Kun ruotsalaiset ovat näin ollen tehokkaasti ajaneet oman alueellisen puolustusjärjestelmänsä alas ja päättäneet keskittyä kansainväliseen kriisinhallintaan, eli moraaliposeeraamiseen maailman turuilla, on oman maan puolustus koitettava järjestää jotenkin fiksusti ja halvalla. Ainoat reaaliset sotilaalliset uhat Pohjoismaille muodostavat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, joten Ruotsille on pelkästään luontevaa valjastaa Suomen (vielä toistaiseksi) laaja reservi myös oman maansa turvaksi.

Näyttäisi siis siltä, että Suomelle on varattu uudessa uljaassa Pohjoismaisessa puolustusliitossa jalkaväen ja tykinruoan rooli. Eläköön Pohjoismainen yhteistyö. Tällainenkin puuhastelu olisi turhaa, jos siihen Natoon vihdoin ja viimein liityttäisiin.

Tehdäänpä ajatuskoe. Sinulle on ehdotettu sopimusta Tärkeistä Asioista. Et ole ihan täysin varma, mitä sillä tarkoitetaan, mutta tiedät melko varmaksi, että tässä on nyt kyse Tärkeistä Asioista. Näin sinulle on kerrottu toisen sopijapuolen toimesta, sopijapuolen, joka on suuri ja mahtava, joten kyseessä todellakin ovat melko varmasti Tärkeät Asiat.

Asioiden tärkeyttä alleviivaa se seikka, että sopimuksessa on noin 70 000 sanaa. Sopimuksen on oltava todella tärkeä, sillä esimerkiksi Suomen perustuslaissa on vain reilut 7000 sanaa. Tämä sopimus on siten noin 10 kertaa tärkeämpi, kuin Suomen perustuslaki. Yhdysvaltain perustuslaissa on nelisen tuhatta sanaa. Sopimus on täten peräti 17 kertaa tärkeämpi, kuin maailman mahtavimman valtion perustuslaki. Tärkeitä Asioita siis.

Yrität lukea sopimusluonnosta, jotta ymmärtäisit mistä on kysymys. Pian huomaat kuitenkin, että 70 000 sanaa keskinäistä viittausviidakkoa on kirjoitettu niin puuduttavaksi ja sekavaksi, että siitä on lähes mahdoton tajuta mitään, ellei omaa juristin koulutusta, eikä se silloinkaan ole varmasti helppoa. Lähes kolmen sadan sivun sopimusluonnoksesta sinulle jää hatara kuva siitä, että siinä on paljon Suuria Sanoja ja Tärkeitä Asioita, mutta itse asia jää kovin hämäräksi.

Koska olet varovainen henkilö, ja muistat äidin ja isän jo aikanaan opettaneen, että ei pidä allekirjoittaa yhtään sellaista sopimusta, josta et ymmärrä mistä on kyse, päätät jättää sopimuksen allekirjoittamatta, [2]. Kerrot toiselle osapuolelle, että sopimus on liian pitkä ja sekava, ja itse sisältökin hiukan epäilyttää.

Toinen osapuoli on hiukan pettynyt ja ärtynyt. Eihän tässä näin pitänyt käydä, 70 000 sanan kirjoittamiseen meni monta vuotta ja nyt kaikki työ uhkaa valua hukkaan. Toinen osapuoli oli sopimuksestaan todella ylpeä, syystäkin. Kukaan ei ole koskaan onnistunut tekemään yhtä sekavaa sopimuspaperia, ja nyt näyttää siltä, että sinun epäröintisi takiasi kaikki olisikin ollut turhaa. Toinen osapuoli päättää toimia, onhan sopimuksessa kysymys Tärkeistä Asioista.

Uudistuneella innolla toinen osapuoli tarttuu hommiin. Sopimus oli kuulemma liian pitkä. Jotakin turhaa on siis poistettava sopimuksesta, mutta mitä? Keskinäisiin viittauksiin ja epämääräisiin lausekkeisiin on laitettu niin paljon työtä kiinni, että niitä ei voi poistaa. Oikeastaan sopimuksessa ei ole muuta turhaa, kuin tyhjä tila rivien välissä. Heureka! Otetaan se pois, tällä sopimus lyhenee jo silmissä mitattavasti, 62 sivua. Lyhenee jopa niin paljon, että sopimukseen voidaan lisätä kenenkään huomaamatta noin 8500 sanaa! Ensimmäinen ongelma ratkaistu! Jotta sinulle ei tulisi halju olo, päätetään myös sopimuksen nimeä muuttaa. Sitä aletaan kutsua minisopimukseksi. Viralliseksi nimeksi valitaan sellainen, josta tulee mukavan lämmin assosiaatio, ja se nimetään erään Etelä-Eurooppalaisen valtion pääkaupungin mukaan.

Toisella osapuolella on edelleen hiukan epävarma olo siitä, hyväksytkö Tärkeät Asiat, kun sinulle tarjotaan uusittua sopimuspaperia. Onhan sopimuksessa edelleen 75 000 sanaa tiukkaa viittausviidakkoa. Ongelma on vakava, sillä sopimuksessa ei ole enää edes rivivälejä poistettavaksi, seuraavalla lyhennyskierroksella rivejä jouduttaisiin laittamaan päällekkäin. Toinen osapuoli harkitsee tätäkin hetken, sillä tällä tavalla sopimusta saataisiin viilattua vielä piirun verran sekavammaksi, mutta luopuu ajatuksesta. Ehkä tätä voidaan kokeilla kymmenen vuoden päästä, turha nähdä nimittäin liikaa vaivaa, sopimus lyö kaikki entiset jo nykyiselläänkin laudalta.

Lopulta toinen osapuoli päätyy yksinkertaiseen ratkaisuun. Miksi tätä ei keksitty käyttää jo ensimmäisellä kerralla? Se olisi säästänyt paljolta vaivalta ja murheelta. Toinen osapuoli päättää, että sinun ei tarvitse hyväksyä sopimusta, vaan se kirjoittaa itse nimesi paperin alle. Yksinkertaista, vaivatonta ja helppoa. Ehkä jo ensi viikolla pääset näkemään käytännössä, mihin olet laittanut nimesi alle nimesi on laitettu alle.

Onneksi naapurikylän valppaat miehet ja vapaat mielet ovat huomanneet olla hyväksymättä sopimusta. Tässä vaiheessa käy ilmi, että myös heidän hyväksyntänsä tarvitaan. Toinen osapuoli ryhtyy miettimään, miten sopimusta saataisiin tehokkaammaksi, eli yhtä aikaa lyhyemmäksi ja sekavammaksi. Ehkäpä seuraavaksi joudutaan myös naapurikylän miesten nimet kirjoittamaan sopimuksen alle itse.

Kolmas kerta toden sanoo.

Viimeisimmässä Reserviläisessä (4/2008 ) on Vares-dekkareistaan tunnetun kirjailijan ja reservin luutnantin, Reijo Mäen haastattelu. Tyydyn lainaamaan haastattelusta muutamia kohtia niitä juurikaan kommentoimatta, niin väkevästi Mäki mielestäni todistaa. Joku joskus lausui, että ilman vasemmistolaisia maailmassa ei tehtäisi tänä päivänä taidetta. Taiteesta en tiedä, mutta dekkareita ainakin. Pidemmittä puheitta vuoro Mäelle:

”- Oma lukunsa ovat maamiinamanaajat. He eivät pidä jalkaväkimiinoista, koska ne päästävät pahaa ääntä, levittävät maastoon ikäviä sirpaleita ja saattavat aiheuttaa maahantunkeutujalle inhimillistä kärsimystä.

– Manaajat korvaisivat varmaan miinat rajoille asennettavilla cd-laitteilla, jotka kaiuttaisivat valinnaisella kielellä ilmoitusta: ”Se, mitä te maahantunkeutujat olette tekemässä, ei ole reilua, vaan pikemminkin tuhmaa. YK:kin on tästä ilkityöstä erittäin vihainen.”, Mäki ironisoi hymyillen.”

Niinpä. Niin totta. On jopa mahdollista, että eräät äänekkäimmistä maamiinojen vastustajista olisivat valmiita korvaamaan edellä esitetyn torjuvan viestin tervetulotoivotuksella, ammentaahan ”rauhanliike” edelleenkin 70-luvun itään kumarrelleiden perinteestä. Ja näihin kumartelijoihin tullaankin seuraavaksi:

”Omalla tuotannollaan itsensä elättävä kauppatietelijä-upseeri on outolintu boheemeissa taiteilijaporukoissa.

– Kulttuuripiirit, jotka ovat vaihtaneet taistolaisilta aikoinaan omimat sloganit ”rauha” ja ”demokratia” viherkuorrutettuun iskusanaan ”suvaitsevaisuus”, ovat pikkusieluisinta porukkaa, mitä maa päällään kantaa.

Mäki ihmettelee, ettei suomalainen kulttuuri-ilmapiiri ole raikastunut, vaikka ”yleisdemokraattisen liikkeen” konkurssista on kulunut parikymmentä vuotta.

– Ennakkoluuloiset ihmiset haistavat heti veren, jos heidän ikimuistoiselle nautinnan leikkikentälleen ilmestyy tekijä, joka ei sisäistä ”ainoita oikeita, hyväksyttäviä, punavihreitä arvoja”. Sen olen saanut kantapään kautta kokea monta kertaa, sanoo suosittu kirjailija, jonka lienee turha odottaa Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoa.

– Ehkä annan vääristyneen kuvan yhteiskunnastamme. Minun kirjoissanihan voi joskus olla joku muukin syyllinen, kuin suomalainen keski-ikäinen äijä. Kaikkihan tietävät, ettei nainen, maahanmuuttaja tai mustalainen tee Suomessa rikoksia, Mäki hymyilee sisäänpäin.

(korostukset allekirjoittaneen)

Aamen. Aika velikulta. Allekirjoittanut hankkinee seuraavaksi hyllyynsä pari Vares-kirjaa, ihan kannatusmielessä. Ties vaikka olisivat kaiken edellä mainitun lisäksi vielä hyviäkin.

Günter Verheugen, teollisuuskomissaari

Euroopan Unionin kovaa ydintä, sen perustavanlaatuista ideologiaa, edustavat niin sanotut neljä perusvapautta: tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääoman vapaa liikkuvuus. Näissä ajatuksena on, että tuotannontekijöiden liikkumisen vapauttamisella saadaan luotua tehokkaat yhteismarkkinat ja koko yhteisön laajuinen talousalue. Euroopan unionin voidaan siten sanoa rakentuvan vapaiden markkinoiden ideologialle. Näin siis ainakin teorian tasolla.

Saksalainen EU:n teollisuuskomissaari Günter Verheugen osoittaa parille venäläiselle lehdelle antamassaan lausunnossa olevansa täydellisen pihalla näistä EU:n perusperiaatteista:

EU:n teollisuuskomissaari Günter Verheugen moittii Suomen ja Ruotsin metsäteollisuutta Venäjän hyväksikäytöstä. Komissaarin mukaan ei ole oikein, että suomalais- ja ruotsalaisyhtiöt tuovat puuta tarpeisiinsa Venäjältä ja myyvät sen sitten jalostettuna takaisin.

– Tilanne, jossa jotkut Euroopan maat tuovat maahan venäläistä puuta, jalostavat sen rajalla ja myyvät sen sitten takaisin selvästi kalliimmalla hinnalla, ei ole hyväksyttävä, Verheugen sanoo St. Petersburg Times -lehden tiistaina julkaisemassa haastattelussa.

– Maahantuojat ovat kohdelleet Venäjää kuin kolmannen maailman maata, Verheugen jatkaa.

Hohhoijakkaa. Kaikki taloudellinen toiminta markkinataloudessa perustuu siihen, että hankitaan tuotannontekijöitä tiettyyn hintaan, yhdistetään niitä ja lopulta myydään syntynyt hyödyke tuotannontekijöiden yhteishintaa kalliimmalla. Syntynyttä erotusta kutsutaan voitoksi. Verheugen, teollisuuskomissaari, osoittaa, että ei joko ymmärrä tätä, tai sitten ymmärtää, mutta ei hyväksy. Mistähän kummasta tämä voi johtua?

Ensinnäkin Verheugen kertoo virallisilla sivuillaan seuraavaa:

I joined the Social Democratic Party (SDP) in 1982, and was elected to the Bundestag, Germany’s federal parliament the following year. Thanks to the support of my constituents, I was a member of the Bundestag continuously from 1983 until I joined the European Commission in September 1999.

Olipas yllätys. Verheugen on vanha sosialisti. Sosialistien käsitykset taloudesta vaihtelevat välillä absurdi – lievästi huvittava. Verheugen edustaa selkeästi ensin mainittua ääripäätä. Lisäksi monet sosialistit elättelevät edelleen lämpimiä mielikuvia Venäjästä, tuosta Neuvostoliiton perillisestä. Verheugenin lausunnot ovat hyvä esimerkki tästä.

Toinen, hieman raadollisempi selitys, on se, että Verheugen laskee Saksan suurelta osin kierrätysmateriaaleilla käyvän paperiteollisuuden hyötyvän suomalaisen ja ruotsalaisen teollisuuden raaka-ainepulasta. Komissaarien tulee Rooman sopimuksen mukaan ajaa virassaan ainoastaan koko yhteisön etua; komissaarien oman kansallisen edun ajaminen on erityisesti kiellettyä. Tästä syystä Verheugen ei voi vetää avoimesti kotiinpäin, vaan joutuu kätkemään sen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden verhoon. Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun Verheugen tekee näin suomalaisten kustannuksella. Hän otti aikaisemmin kantaa myös Nokian Bochumin tehtaan sulkemiseen, silloinkin samoin verukkein:

– Nokia uhraa yritysvastuunsa voiton maksimoinnille, ja siinä kärsivät työntekijät ja teollisuuspaikat. Tällaiset esimerkit vaarantavat luottamuksen sosiaalisen markkinatalouden oikeudenmukaisuuteen, sosialistipoliitikko sanoi.

Herää kysymys, että mikä helvetti oikein on ”sosiaalinen markkinatalous”, ja mitä pirua se tarkoittaa. Kuulostaa allekirjoittaneen korvaan joltakin kommunismin lievennetyltä muodolta ja sitähän se taitaa ollakin.

Hupaisiksi Verheugenin puheet tekee myös se, että Saksa on maailman kolmanneksi suurin yksittäinen talousmahti, jonka menestys perustuu pitkälti juuri muualta tuotujen raaka-aineiden jalostamiseen. Euroopan Unioni on puolestaan on maailman suurin talousalue bruttokansantuotteessa mitattuna, jossa paitsi raaka-aineiden vienti jäsenvaltiosta toiseen on vapautettu, myös raaka-aineiden tuonti unionin ulkopuolelta ja niiden jalostaminen hyödykkeiksi on mittakaavaltaan maailman suurinta. Edustipa Verheugen siten tosiasiallisesti Saksaa tai EU:ta, ovat hänen puheensa paksua hurskastelua.

Verheugenin möläyttely ei jäänyt huomaamatta komissiossakaan, joka riensi pikaisesti korjailemaan komissaarinsa virhettä:

Komissaarin tiedottaja sanoi kuitenkin keskiviikkona, että venäläistoimittajat ovat lainanneet komissaaria asiayhteyden ulkopuolelta.

Huomionarvoista tässä mielestäni on se, että tiedottaja ei täsmentänyt, mitä Verheugen todella sitten tarkoitti. Pieni euroskeptikko sisälläni pistää uskomaan, että se johtuu joko siitä, että Verheugen ei itsekään tiedä, mitä tarkoitti, tai sitten (todennäköisemmin) siitä, Verheugen tarkoitti tasan tarkkaan sitä, mitä sanoi, mutta tajusi jälkeenpäin, että sitä ei olisi välttämättä kannattanut ääneen sanoa.

Lopuksi tarjoilen tänne asti jaksaneille lukijoille pienen euroskeptisen pläjäyksen, vanhan neuvostodissidentin Vladimir Bukovskin näkemyksen siitä, mihin suuntaan EU on kehittymässä. Tämä on mielestäni erityisen suositeltavaa katsottavaa. Suosittelen myös tutustumaan puhujan henkilöhistoriaan.

Törmäsin netissä surffaillessani noin kuukauden vanhaan uutiseen Norjasta. Lyhyesti ja ytimekkäästi:

Some 25 percent of prisoners in Norwegian jails are citizens of other countries than Norway.

This is a huge jump from 2003, when just 15 percent of the prisoners were non-Norwegians, reports Aftenposten.no.

Luku on häkellyttävä. Neljännes kaikista Norjan vangeista on ulkomaalaisia, vaikka Norjassa asuvista ulkomaalaisia on vain noin 5%, suurin piirtein saman verran kuin Suomessa. Ulkomaalaisten vankien määrä on kasvanut viidessä vuodessa 15%:sta 25%:in. Pitää myös huomioida, että näihin lukuihin eivät sisälly Norjan kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat, joten maahanmuuttajien osuus on todennäköisesti vielä tätäkin suurempi.

Norjan vankiloiden kansallisuuksien kärkipäätä hallitsevat uutisen mukaan Puola, Irak, Liettua, Ruotsi ja Somalia. Tästä on paha sanoa mitään ilman tarkempia tietoja, mutta jotenkin veikkaan, että esimerkiksi somalit ovat härskisti yliedustettuja jopa muihin rötöstelykansallisuuksiin nähden, suhteutettuna tietenkin somalien määrään Norjassa. Lisäksi uskallan ihan puhtaalta mutupohjalta veikata, että rötöstelevät Ruotsin kansalaiset ovat ruotsalaisia pääasiassa vain juridisessa mielessä.

Aftenpostenin uutinen toi minulle välittömästi mieleen silloisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen haastattelun oikeusministeriön lehdessä Haaste, numerossa 4/2004, jossa todetaan muunmuassa, että:

Vankilat ovat Suomen monikulttuurisimpia yhteisöjä.

Siinä se tuli sanottua yhdessä napakassa paketissa. Tilanne Suomessa muistuttaa Norjaa, mutta ei ole vielä sentään yhtä paha. Rikosseuraamusviraston tilastojen mukaan ulkomaalaisten osuus Suomen vankiloiden rangaistusvangeista on 8,6%, kun se vuonna 2000 oli 6,1%, eli hieman enemmän kuin ulkomaalaisten prosentuaalinen osuus maan väestöstä. Täytyy tosin muistaa, että suurin osa Suomessa olevista ulkomaalaisista on täällä töissä olevia ja harvemmin vankilaan päätyviä länsimaalaisia, josta seuraa se, että kolmannesta maailmasta tulleiden maahanmuuttajien osuus vangeista suhteutettuna heidän kokonaismääräänsä maassa on tässä tilastossa näkyvää suurempi.

Samassa Haasteen artikkelissa Puumalainen paljastaa näkemyksensä maamme kriminaalipolitiikasta muutenkin:

Hänen mielestään nyt pitäisi ottaa vastaan monikulttuuristumisen haaste. Siihen 60–70-lukujen valistunut ja humaani kriminaalipolitiikka tarjoaa hyvän perustan.

Mikäli lukija ei tiedä, tarkoittaa 60-70-lukujen valistunut ja humaani kriminaalipolitiikka lähtölaukausta sille naurettavan löysälle rangaistuskäytännölle, joka maassamme on edelleen vallalla. Tuolloin nimittäin havahduttiin huomaamaan, että vankilukumme oli Eurooppalaisittain sangen korkea, mikä ei poliittikkojemme mielestä antanut maastamme kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Onneksi ratkaisu oli tarjolla. Vankilukua saa nimittäin helposti hinattua alaspäin päästämällä vangit pois vankilasta. Tämä toteutettiin lieventämällä rangaistuskäytäntöä tuntuvasti. Ananasakäämä! Yhtäkkiä Suomessa olikin Euroopan matalimpiin kuuluva vankiluku. Tämä on tilanne tänäkin päivänä:

Suomen vankiluku on edelleen Euroopan pienimpiä. Yhdysvalloissa ja Venäjällä on vankeja suhteellisesti noin 10 kertaa enemmän kuin Suomessa. Muissa pohjoismaissa on suhteellinen vankiluku likimain sama kuin Suomessa.

Edellä sanotun kun yhdistää Puumalaisen yllä lainattuun näkemykseen, ei voi olla tulematta johtopäätökseen, että vankitilastoja maahanmuuttajien kohdalla tulisi hänen mielestään kaunistella päästämällä ulkomaalaiset vangit helpommalla, eräänlaisena positiivisen erityiskohtelun erityismuotona.

Tottakai 60-70-lukujen valistunutta ja humaania kriminaalipolitiikkaa on pyritty perustelemaan kaikenlaisilla tekosyillä, kuten esimerkiksi sillä, että pitkät vankilatuomiot ainoastaan syrjäyttävät vangit yhteiskunnasta, ja että on kokonaistaloudellisempaa pitää pikkurikolliset ulkona vankiloista. Nämä näkemykset olivat ihan yleismaailmallisesti suosittuja vielä 60- ja 70-luvuilla, mutta muualla näistä on pääosin luovuttu kokeilun osoittauduttua fiaskoksi. Rikollinen on rikollinen jo ennen vankilaan menoa, ei hän siellä sellaiseksi siis muutu. Vain meillä homma jatkuu entisenlaisena, pitäähän vankiluku pitää matalana.

Lopuksi jään ihmettelemään Puumalaisen halua ottaa monikulttuurisuuden haaste vastaan. Haastehan on yleensä, ainakin juridisessa ja lehden nimenkin edustamassa merkityksessä sangen epämieluisa yllätys sen vastaanottajalle.

Usein kuulee kehuttavan, kuinka potkupallo, tuo urheilun ja teatterin jalo sekoitus, yhdistää maailman kansoja rauhanomaisella tavalla. Kaiken väriset ihmiset juoksevat samanlaisella pieteetillä nahkapallon perässä, kannattajien kannattaessa omiaan fanaattisesti. Mieleen kohoaa herkästi ajatus: emme me ihmiset olekaan lopulta niin erilaisia, kuin mitä päältäpäin voisi päätellä. Tämän ajatuksen saattelemana ei ole lainkaan yllätys, että erilaiset monikulttuuriset jalkapallotapahtumat kuuluvat multikulti-touhun kannattajien vakiotyökaluihin aatteen edistämisessä. Tästä käyköön esimerkistä Helsingin vihreiden nuorten rasisminvastainen palloilutapahtuma 20.5.

Nahkakuula sai kyytiä rasismin vastustamisen nimissä myös viime viikolla Kuopiossa monikulttuurisessa jalkapalloturnauksessa, jonka toisessa välieräottelussa kulttuurit kohtasivat toden teolla. Paikallisista maahanmuuttajista koostuneet joukkueet keksivät toisella puoliajalla yhdistää jalkapallon ja vapaaottelun. Tässä on nyt sitten ilmeisesti sitä paljon mainostettua vieraista kulttuureista kumpuavaa innovaatiokykyä, jonka pitäisi pelastaa Suomi tulevaisuudessa työvoimapulalta, sisäsiittoisuudelta ja kaikelta ummehtuneelta nationalismilta tuoksuvalta pahalta.

Väkivaltaisuudet alkoivat eräästä kamppailutilanteesta. Ojalan mukaan IFG Kuopion pelaaja katsoi, että häntä oli rikottu tilanteessa. Kun erotuomari ei viheltänyt vapaapotkua, pelaaja kimpaantui ja kahina alkoi.

Ihme ja kumma, että viheltämättömyyttä ei pidetty merkkinä tuomarin rasistisesta asenteesta. Voi toki olla, että tuomarillakin oli ns. suojaväri.

Minusta uutinen kuulosti kovasti tutulta. Luulinpa jopa, että tässä nyt uutisoidaan vanhaa tapahtumaa erehdyksessä uudestaan. Pikainen netin penkominen tuotti tulosta, Aamuset uutisoi 2.6.2007:

Turun kaupungin liikuntapalvelukeskuksen ja Nations Unitedin järjestämän monikulttuurisen jalkapalloturnauksen ottelussa kohtasivat joukkueet nimeltä FC Kosova 1 ja Somalia.

Pelaajien nujakointi laajeni yleiseksi nyrkkitappeluksi, jonka rauhoittamiseksi kutsuttiin paikalle poliisipartio. Paikalle oli kutsuttu myös ambulanssi.

Olenko nyt rasisti, jos teen huomion eräiden maahanmuuttajaryhmien lyhyestä pinnasta ja väkivaltaisuudesta? Tai jos totean, että jalkapallo ei ole sen kummempi asia, kuin mikään muukaan yhteiskunnallinen kanssakäyminen ja että pelien tapahtumat heijastavat pelaajien taustaa samalla tavalla, kuin esimerkiksi rikostilastot? Nähdäkseni jalkapallo ei ole mikään poikkeuksellinen osoitus kaikkien ihmisten perimmäisestä samanlaisuudesta. On tietysti aivan totta, että kaikkialla maailmassa ihmiset syövät, juovat, riitelevät, rakastuvat, ratkovat ongelmiaan ja jopa pelaavaat jalkapalloa. Olennaista onkin, miten näitä toimintoja missäkin suoritetaan. On olemassa kulttuureita, joissa rakastuminen johtaa naisen osalta kotiorjan asemaan, joissa ruoka syödään oikealla kädellä, koska vasemmalla pyyhitään perse ja joissa ongelmien ratkaisu tarkoittaa summittaista rynnäkkökiväärillä ammuskelua. Aivan samoin pallopelin tapahtumat heijastelevat pelaajiensa kulttuuria, eikä se siten käy esimerkistä kaikkien ihmisten perimmäisestä samanlaisuudesta, vaan pikemminkin päinvastoin. Allekirjoittanutta ei hämmästytä yhtään, että eräät maahanmuuttajaryhmät (pääasiassa kaikenväriset muslimit) ovat poikkeuksellisen alttiita rähinöimään niin kaduilla, baarissa, kuin jopa pallopelissä.

Ehdotankin, että otatte kameran mukaan ja menette katsomaan seuraavaa lähistöllänne pelattavaa monikulttuurista pallopeliä, vaikka siteä vihreiden nuorten järjestämää. Veikkaan, että tarjolla on tavallista pallopeliä suuremmalla todennäköisyydellä ns. ”hyvää matskua.”

Vasemmistolainen tiedemieskin sen jo myöntää, että Robert Mugaben valtakausi Rhode.. anteeksi, Zimbabwessa, on muistuttanut lähinnä syöksylaskua helvettiin. Ilman kypärää. Inflaatio Zimbabwessa on saavuttanut lähes tragikoomiset mittasuhteet, kuten oheisesta kuvastakin käy hauskasti ilmi, ja inflaation aiheuttanut vallankahvassa väkisin pyristelevä diktaattori väärentää vaalituloksia minkä ehtii. Resepti katastrofiin.

Mugabea, vanhaa maolais-marxistia, pidettiin laajalti rotusorron Zimbabwessa lopettaneena sankarina, niin Zimbabwessa, Afrikassa yleensä, kuin maailmanlaajuisestikin, hänen astuessaan vallankahvaan 1980. Esimerkiksi vielä niinkin myöhään, kuin 1994, hän sai Iso-Britannian ritarinarvon. Hänellä on myös useita kunniatohtorin arvoja ympäri maailmaa. Robert Mugabe oli 80-luvulla sitä, mitä Nelson Mandela 90-luvulla.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Mugaben vallan aikana Zimbabwen regressio tavanomaiseksi heimorähinöistä ja köyhyydestä kärsiväksi afrikkalaiseksi valtioksi on ollut kiihtyvää, mutta viimeisen naulan omaan ja maansa arkkuun Mugabe löi hieman ennen vuosituhannen vaihdetta. Maareformin nimellä kulkenut viljelysmaan ryöstö ajoi Zimbabwen siihen taloudelliseen kriisiin, jossa se nyt on. Ennen Mugaben valtaantuloa maa oli yksi Afrikan taloudellisesti menestyneimmistä valtioista.

Mugaben tullessa pääministeriksi 70 % maan viljelymaasta oli valkoisten uudisasukkaiden hallussa. Ennen vuosituhannen vaihdetta Mugabe toteutti suuria uudistuksia, joiden myötä valkoiset maanviljelijät karkotettiin maasta ja tilat siirrettiin mustien kansalaisten haltuun. Tämän jälkeen Zimbabwe on kärsinyt suurista ravinnontuotanto-ongelmista ja suoranaisesta nälänhädästä. Pirstottujen suurtilojen uusilla omistajilla on harvoin ollut viljelykokemusta tai varoja lannoitteitten tai maatalouskoneitten hankkimiseen, mikä on johtanut maataloustuotannon romahtamiseen.

Lähde, [2]

En oikein tiedä, pitäisikö tässä syyttää kommunistista tapaa viedä yksityisomaisuutta, vai sitä, että yhteiskunta, afrikkalainenkin, koostuu ihmisistä, ja siten myös muodostuu väestönsä kuvaksi. Luultavasti tässä tapauksessa on kysymys molemmista.

Mutta mitä sitten kävi niille valkoisille maanviljelijöille, joilta vietiin maat väkisin? He, joita ei tapettu, pyrkivät pakoon läheisiin maihin, kuten Etelä-Afrikkaan, Mosambikiin, Zambiaan ja Nigeriaan. Tässä kaupassa Zimbabwe on häviäjä ja vastaanottavat valtiot lukeutuvat voittajiin. Yhden hyvän esimerkin tästä tarjoaa Yahoo News:in artikkeli White Zimbabweans bring change to Nigeria, jonka suosittelen lukemaan. Loppuun lainaan muutamaa kohtaa artikkelista, johtopäätökset voi jokainen vetää itse. Itse veikkaan, että Zimbabwen tie on myös Etelä-Afrikan tie, mutta aika näyttää.

Shonga, Nigeria – Musa Mogadi says he is better off since ”the whites” came. He’s got a new job, learned new farming skills, and he can chat on a mobile phone while zipping around the countryside on a motorbike.

[…]

Before the Zimbabweans arrived, there was no mobile phone network in the area and so no reason to have a mobile phone. Now he and most of the other workers have snazzy cellphones, and many have bought motorbikes imported from China, often with a loan from their employer.

[…]

”If there were at least 20 white Zimbabwean farmers in each state,” says Mr. Oyewo, ”Nigeria would become one of the most rich countries in the world and we would not even depend on our oil.” Nigeria is the largest crude producer in Africa, but despite the country’s oil-wealth the majority of Nigerians exist on just a couple of dollars a day.

Koko kansan pvesidentti, Tavja Halonen, osoittaa jälleen sen, mitä tarkoittaa käsitteellä ”koko kansa”. ”Kansa” tarkoittaa Halosen kontekstissa suurinpiirtein samaa, kuin mitä se tarkoittaa esimerkiksi Kiinan kansantasavallan, Jugoslavian sosialistisen kansantasavallan tai Kamputsean kansantasavallan nimessä, eikä suinkaan sitä, mitä sillä perinteisesti ymmärretään. Yle uutisoi:

Iltapäivällä järjestetään Finlandia-talossa muistojuhla, jossa kuullaan tervehdykset valtiovallalta ja puolustusvoimilta eduskunnan puhemiehen Sauli Niinistön sekä pääesikunnan päällikön Ari Puheloisen toimesta. Helsingin kaupungin puolesta tilaisuudessa puhuu kaupunginhallituksen puheenjohtaja Suvi Rihtniemi.

[…]

Tasavallan presidentti Tarja Halonen ei ota osaa näihin juhlallisuuksiin, vaan osallistuu puolestaan Tammisaaren punavankileirien 90-vuotistapahtumaan, joka pidetään 14. kesäkuuta.

Tämähän on ollut toki tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta onnistuu joka kerta ääneenlausuttuna kiihottamaan mieltä. Selvyyden vuoksi on vielä mainittava, että Halonen kyllä kutsuttiin puhumaan tilaisuuteen, ja että hän aktiivisesti kieltäytyi kunniasta.

Olen sitä mieltä, että Halosen olisi tullut vierailla joko kumpaakin osapuolta edustavassa tilaisuudessa tai kieltäytyä kategorisesti kaikista vapaussotaan liittyvistä tilaisuuksista ollakseen todella koko kansan edustaja. Nyt Halonen on selvästi valinnut puolensa hurskaista puheistaan huolimatta.

Toisaalta lienee kuitenkin parempi, että pvesidenttimme ei pilaa hyviä muistojuhlia puhumalla agendansa mukaista punahöttöä arvokkaassa tilaisuudessa. Ehkäpä Halonen osoittikin tässä vain hienotunteisuutensa vapaussodan muistoa kohtaan!

Lopuksi linkkivinkki niille, joilla ei ole käsitystä 90:n vuoden takaisista tapahtumista. Sivuilla on myös ainutlaatuista videomateriaalia, joka kannattaa katsastaa. Hyvää vapaussodan päättymisen 90-vuotispäivää! http://www.vapaussota.com/

Kiiski

Kiiski on pieni piikikäs kala, joka huutelee vastarannalta vastalauseita nykymaailman pöhköimmille ideoille, trendeille ja möläytyksille.

Kiiski on konservatiivi, joka kannattaa vapaata markkinataloutta, kansallisvaltiota ja demokratiaa.

Kiiski ei perusta monikulttuurisuudesta, sosialismista eikä totalitarismista.